Kuinka MTV muutti elämäni
Intian pikkukaupungissa 1990-luvulla oli vain niin paljon tekemistä. Sitten tuli kanava, joka sai meidät puhumaan elämästä
Tuoksuu teinin hengelle: Colgate Fresh Energy Gel & MTV VJ Huntin finalistit, mukaan lukien VJ Maria Goretti (valkoinen), poseeraavat MTV:n toimistossa Mumbaissa
Kesä on Patnassa aina jotenkin myrskyinen. 1990-luvun alussa se näytti normaalia kireämmältä. Päivät olisivat kuumia ja yöt kuivia. Yksi oli vain niin paljon tehtävissä. En tiedä, olivatko epäsäännöllinen kuormituksen irtoaminen ja sähkön puuttuminen syitä tylsyyteen, vai voisiko syynä osoittaa Doordarshanin äkilliset Kal shaam chhe baje phir mulakaat hogi -päätteet. Tai oliko Antakshari-kappaleiden rajallinen määrä (huolimatta loputtomasta lomamatkalla olevien serkkujen määrästä, joiden kanssa niitä soittaa) oli tärkein epäilty. Tai ehkä se oli vain teinien ahdistusta.
Tuolloin Aamir Khan teki käärmeelokuvia, Rishi Kapoorilla oli yllään viimeiset neulepuserot, Jackie Shroffin elokuvat olivat lipputuloja ja Vinod Khanna räpytti dudhuvitsejä pilkatessaan naisia Farishtayssa.
Joo. Siellä oli todella vain niin paljon tehtävissä. Vapautumisen ja globalisaation kaltaiset muotisanat olivat vasta alkaneet ilmaantua, ja yksityisistä tv-kanavilla tuli jokapäiväinen ratkaisu. Kaapeli-tv:stä oli vähitellen tulossa muodikas Intian pikkukaupungissa, täydellinen keskiluokan vastakohta eliitin safari-puku- ja pomeranialaiselle ylivoimalle. Professorivanhemmillani oli tietysti maailmankatsomuksensa ja brahministen taipumusten kasvattaman viisautensa ansiosta vahvat mielipiteet kaikenlaisesta valvomattomasta viihteestä. Juuri siitä syystä, miksi suostuin mielelläni, kun Ramkailasji, luotettu avustajani ja perhemies Perjantai, suositteli, että varastamme kaapeliyhteyden, koska johdot menivät talomme läpi.
Siihen asti kokemuksemme varkauksista rajoittui raakojen mangojen pussimiseen naapureiden pihalta mahtavan mehukasta Maldah-lajiketta. Joten en ollut liian varma. Tästä huolimatta houkutus ikävystymisen katkaisemiseen ja sisällön näkemiseen tylsän DD-ohjelmoinnin ulkopuolella oli liikaa. Ohjelmointivaihtoehtoja oli monia, maailman Krishi Darshanien ja Chitrahaarien lisäksi. Siellä oli hienovaraisuutta ja hohtoa, jota ei ollut tottunut näkemään televisiosta. Lisäksi siellä oli MTV. Se asia, jonka oli tarkoitus turmella kansan nuorisoa moraalisesti.
Olin valmis turmeltumaan.
Tarvittiin vain pari puutarhaleikkuria ja vähän kekseliäisyyttä, ja olimme kaapeli-tv-talous klo 22-05, avaten portit tähän asti näkemättömään maailmaan. Loistava aksentti, siisti grafiikka, älykkäät promot, mielenkiintoiset esitykset – ne kaikki olivat kaukaisesta maasta. Siellä oli Star Plus ja The Crystal Maze, Donahue, Oprah ja oi, ne suutelevat serkut Rohkeassa ja kauniissa. Tai tupakkaa polttava Tara samannimisessä Zee TV:n sarjassa ja jopa vastenmielinen Mohan Kapoor kanavan Saanp Seedissä ja Rajat Sharma, joka synnyttää erilaista journalismia Aap Ki Adalatissa. Tämä kaikki oli erilaista. Uusi. Ja todellista.
Ja sitten oli tietysti MTV.
Sen funky grafiikka, outoja kohtia ja nopea tahti. Se haisi teinin hengeltä. Michael Jacksonin ja Madonnan kanssa. Guns N' Rosesin kanssa, paradoksaalinen rinnakkaiselo, joka voisi hyvin määritellä MTV:n. Oikea Said Fred julistaa seksikkyyttä ja Phil Collins kyvyttömyytensä tanssia. Pearl Jamin, Megadethin, Metallican ja lukuisten sellaisten bändien kanssa, joista meillä pikkukaupunkilaisilla ei ollut tietoa. Näin kuvia, joita en koskaan uskonut olevan olemassa. Näin ihmisiä, joita en koskaan voinut olla. Näin rakkautta. Näin irstailua. Se oli toisinaan kulttuurisesti vierasta. Mutta se kaikki oli silmiä avaavaa. En voisi koskaan olla he, tiesin. Ja silti halusin tietää heistä enemmän.
Näin mahdollisuuksia. Enkä puhu vain televisiosta. Puhun elämästä.
Tälle hindi-keskikokoiselle pojalle Biharista, joka kamppaili itihaasin, bhugolin ja nagrik shastran kanssa koulussa, se oli melkein kuin olisi luonut oman historiansa joka ilta irrottautumalla kaikesta ympärillään olevasta. Ajattelemalla kirjoja ja kurssimateriaalia pidemmälle. Viemällä ne upeat lennot minnekään. En koskaan lakannut ajattelemasta hindiksi. En kehittänyt aksenttia. En koskaan osannut arvostaa Pearl Jamia, Megadethiä tai Metallicaa. En yrittänyt tulla eri ihmiseksi upouusilla viitepisteillä. Ainoastaan näkökulmani muuttui. Aloin nähdä asiat eri tavalla. En tiennyt minne halusin mennä, mutta tiesin millaista se olisi.
Pian isä sai meidät kiinni. Hän oli selvästi järkyttynyt. Hän sanoi, että meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin kysyä. Mutta en valittanut. Se oli matkan arvoinen. Ei ole kuin se olisi yhtäkkiä muuttanut persoonaani tai että olisin nähnyt ovien avautuvan minulle. Mutta koko visuaalinen kokemus päivä kerrallaan sai minut ymmärtämään, että ovia oli niin monia.
Se ei ollut vain taloudellista vapauttamista tai vain vapauttamista. Se oli vapautumista!
Se muutti näkemystäni. Se teki minusta itsevarmemman, rohkeamman. Se antoi minulle mahdollisuuden unelmoida toisin. Tuo räikeä teini, professorivanhempien poika, alkoi katsoa urana insinöörin ja lääketieteen pidemmälle, kuten monet meistä samantaustaisista. Kaikki tähän asti näkymätön maailmassa oli nyt ympärillämme. Ja kaikki oli saavutettavissa. Meidän ei tarvinnut matkustaa vieraisiin maihin laajentaaksemme näköalojamme. Maailma oli tullut luoksemme Camay-saippuoiden ja Hersheyn suklaiden muodossa. Upouusi ostoskeskuksia ja multipleksit. McDonald'sin jonoissa. Surinaa hakulaitteissa ja matkapuhelimissa. Yllättäen mikään niistä ei saanut minua tuntemaan oloani köyhäksi ja puutteelliseksi missään vaiheessa. Se munitti minua jatkuvasti, että minulla oli syvempi päätös tulla paremmaksi (lue, rikkaaksi).
Jälkeenpäin ajateltuna se oli karkein ja kuitenkin tärkein vapauttamisen panos Intian pikkukaupungille, eikä vain minulle. Lakkasimme tuntemasta syyllisyyttä rahan ansaitsemisesta ja käyttämisestä, mitä isä ei olisi hyväksynyt. Pystyimme luopumaan keskiluokistamme. Tietysti siihen liittyi omat taistelunsa. Mumbai, kaupunki, johon olin valinnut muuttaa, antoi minulle tuoksuisen välinpitämättömyytensä ja osoitti minulle paikkani 8:11 paikallisessa. Annoin sille vääristymättömän itseluottamukseni. Hyvin pian pääsimme kompromissiin ja kaupunki oli koti.
Kohtalo toi minut MTV:hen vuonna 2000. Ja MTV antoi minulle luottamusta muuttaa se. Se oli saanut minut omaksumaan sen globaalisuutensa, sain sen omaksumaan intialaisuuteni, koska olin osa tiimiä, joka teki siitä hienon. Työskentelin heidän kanssaan 10 pitkää vuotta, hieno nimitys ym. MTV ei tiennyt juurikaan roolista, joka sillä oli ollut elämässäni. Vaikka se oli mykistettynä.
Sillä välin saimme Ramkailasjille työpaikan peonina Delhissä. Hänen perheensä asui edelleen syrjäisessä kylässä Biharissa. Sponsoroimme hänen poikansa koulutusta, joka on nyt 16. Poika käyttää älypuhelinta ja WhatsAppia. Epäilen, että hän osaa myös tilata mangoja verkosta. Hän vain haluaa seurata isänsä urapolkua: tulla pioniksi.
25 vuotta myöhemmin odotan uutta vapauttamiskierrosta.
