Shikast ja muut loppiaiset
Lähes 50 vuotta Adil Jussawallan proosaa yhdessä erinomaisessa kokoelmassa
Jussawalla kotonaan Mumbaissa. (Kuva: Pradip Das)
Kartat kuolevaiselle kuulle: Adil Jussawalla esseitä ja viihdettä
Editoi ja esitteli Jerry Pinto
Kustantaja: Aleph
495 rupiaa
Kirjailija: Cyrus Mistry
17-vuotiaana Adil Jussawalla lähti Lontooseen opiskelemaan arkkitehtuuria. Se oli keino päästä eroon perheestä ja elämästä Bombayssa, joka oli alkanut tuntua tukahduttavalta. Vuotta myöhemmin isänsä, tohtori J.M. Jussawallan suureksi huolestutukseksi hän lopetti arkkitehtikoulun kirjoittaakseen näytelmän. Yksi tohtori Jussawallan potilaista pystyi sopia tapaamisen E.M. Forsterin kanssa. Hän toivoi, että vanhempi kirjoittaja pystyisi puhuttelemaan järkeä harhaanjohtavalle pojalleen.
En ymmärrä, miksi sinua olisi pitänyt pyytää puuttumaan asiaan, Jussawalla sanoi Forsterille heidän tapaaessaan tukahdutetun närkästyksen. Forster suostui, Jussawalla muistelee. Mutta hän oli erittäin ystävällinen. Hän tarjoutui lukemaan näytelmäni.
Näytelmän nimi oli Jian, ja se valmistui vuonna 1958. Mainitsen tämän historian katkelman (jonka Jerry Pinto on tallentanut loistavasti tarkkaavaisessa johdannossaan tähän Jussawallan proosavalikoimaan) vain muistuttaakseni lukijoita siitä, että hän, Jussawalla, on ollut ympärillä ja kirjoittaa paljon kauemmin kuin useimmat meistä muistavat.
Vuonna 1958 olin vain kaksivuotias. Kun liityin St. Xavier’s Collegeen Bombayssa vuonna 1972, 14 vuotta myöhemmin, se oli virkistävä muutos koulusta. Mutta paljon innostavampi kuin mikään muu tämä äkillisen vapauden puuska oli tapaukseni Adil Jussawalla-nimisen nuoren luennoitsijan kanssa, joka oli liittynyt korkeakoulun opetushenkilökuntaan vain vuosi ennen ilmoittautumistani. Arkkitehtuurin kanssa tapahtuneen seikkailun jälkeen sain myöhemmin tietää, että hän oli liittynyt Oxfordin yliopistoon lukemaan englantia. Valmistuttuaan noin 10 vuotta hän jatkoi asumista ja työskentelyä Lontoossa; sitten teki huomattavasti epätavallisen päätöksen palata Intiaan asumaan Mumbaissa.
Kolmen vuoden aikana Xavierissa Jussawalla opetti meille kirjallisuuskritiikkiä, Chauceria, metafyysisiä ja romanttisia runoilijoita mm. Opettajana hän oli niin ilmiömäisen hyvä, ettei yksikään suolansa arvoinen opiskelija olisi halukas jättämään väliin yhtäkään luentoa. Tämä havainto ei välttämättä ole täysin epäolennainen tarkasteltavan kirjan kannalta. Opettajana hän inspiroi ehkä syistä, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin ne, jotka tekevät tästä proosavalikoimasta täysin poikkeuksellisen.
Olipa Jussawalla-luennon aihe mikä tahansa määrätty teksti tai aihe, hän oli aina siihen valmistautunut perusteellisesti, niin paljon tutkimusta vyönsä alla, että hän pystyi loihtimaan meille mitä erikoisimpia, joskus epätodennäköisimpiä, mutta kuitenkin aina valaisevia yhteyksiä muita kirjoja, muita kirjallisia ja ulkopuolisia aiheita, todellakin viittauksia kaupungin koko yhteiskunnalliseen ja poliittiseen rakenteeseen, aikaan, jolloin elimme. Hänen henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteidensa politiikassa ja maailmassa, kuvataiteessa, kirjallisuudessa, maailman elokuvassa ja varsinkin hänen ympärillään olevien tavallisten ihmisten elämä poikkeuksellisten muistamiskykyjen tukemana antoi hänelle niin paljon erudition varaa, että hän saattoi vetää esiin hätkähdyttävimmät ristiviittaukset taikurin hatusta, mikä tuotti täysin muuttuneen näkökulman.
Pinto sanoo johdannossaan: Hän näyttää olevan synapsin runoilija, halkeaman proosastylisti… Näkemäsi elokuva valaisee lukemaasi kirjaa. Parinkymmenen vuoden takaista hetkeä puistossa voidaan käyttää puhumaan kaupungin rappeutumisesta. Teemme tätä koko ajan, me kaikki, mutta harvat niin tehokkaasti kuin Jussawalla… Näyttää siltä, että Jussawalla ei ollut hänen kuuluisimman runonsa kadonnut henkilö; hän oli muukalainen tarkkailija, jonka katse oli aina hämmentävä kohde.
Kaukana hämmentävästä, Jussawallan katse oli aina ystävällinen ja helposti lähestyttävä. Luentojen välissä tai lounastaukojen aikana, toisin kuin muut opettajat, jotka etenivät suoraan henkilökunnan loungeen, Jussawalla nähtiin usein ruokalassa siemaillen Kultapilkkua ja keskustelemassa opiskelijoiden kanssa. Hän rohkaisi keskusteluun, rakasti tiedon jakamista ja lainasi epäröimättä kirjoja henkilökohtaisesta kirjastostaan. Kun opiskelijat hakivat jatko-opintoja ulkomaisiin yliopistoihin, he pyysivät aina Jussawallaa – enemmän kuin muut englannin laitoksen professorit. Poikkeuksetta hän sitoutui, useimmat positiiviset.
Tämän kokoelman 80 paritonta esseetä, joista suurin osa on melko lyhyitä, leimaa suuret erot, jos ottaa huomioon aiheen, sävellysvuoden (täältä on kirjoitettu lähes 50 vuotta), käsittelyä tai tyylin vaihtelua. Silti jokainen lukija, joka antaa periksi heidän luottamukselleen, ei voi muuta kuin aistia valtavaa ja hämmästyttävää yhtenäisyyttä tässä näennäisen ehtymättömässä kirjan runsaudensarvisuudessa – ilmaisukyvyssä, ammentun kokemuksen kirkkaassa kirjossa, yhteiskunnallisen, historiallisen ja henkilökohtaisen muiston valtavissa varastoissa, käsitteellisessä siivouksessa ja, ennen kaikkea satunnaisesti mobilisoitua, mutta kuitenkin huolellisesti neulottua tietoa ihmisen tilasta. Olipa kyse muista kirjailijoista, kirjailijoista tai kirjamessuista, lentokonemallien lentämistä lapsuudessa, hiekkamyrskyn katselemista Adeniin laivalla odottavalta laivalta, terrori-iskua juutalaiseen ravintolaan Ranskassa tai noitametsästystä Maharashtran maaseudulla, Jussawalla tuo mukanaan yksityiskohtia. hänen kuvauksiinsa on aina elävä, vaikkakin ytimekäs; implisiittisen reflektoinnin pohjavirta on aina laaja ja syvästi runollinen.
Tässä on polttavaa rehellisyyttä, varsinkin kun Jussawalla kirjoittaa itsestään. Riippumatta siitä, kuinka vakava hänen aiheensa on, lakoninen huumori ja voimakas ironian tunne ei koskaan poista sitä. Väistämättä jokainen Maps for a Mortal Moon -kirjan arvostelija keskittyy – kuten minäkin – runoilija Jussawallan hienon proosan iloihin. Mutta lähempi lukeminen paljastaa myös tuskaa ja tuskaa: Intiassa ja Mumbain kaltaisessa kaupungissa elämisen väistämättömiä pettymyksiä ja epätoivoa. Voiko joku katua sitä nuoruuden optimismia, jonka on täytynyt painaa, kun päätit asua Intiassa? Ei vähääkään. Jussawallan rehellisyys ei koskaan johtaisi näin räikeästi.
Kaksiosaisessa esseessä 'Shikast' (Uskon urdulainen termi rikkinäiselle käsikirjoitukselle, vaikka siinä on myös muita resonansseja: tappio, karkotus, kuritus) Jussawalla kuvaa lähes mystistä kokemusta, jonka hän koki 18-vuotiaana, makaa selällään puistossa Lontoossa.
Tunsin sellaisen ilon, jota en ole koskaan tuntenut sen jälkeen… Kaiken, mutta kaikella oli järkeä. Mutta hetki kuluu, eikä koskaan enää, vaikka hän kaipaisikin sitä armon tilaa, ei jää jäljelle muuta kuin menetys ja epätoivo. Mutta ennen kuin essee saavuttaa huipentumansa, on toinen loppiainen hetki, ja kirjoittaja myöntää, että minun on jatkettava rakastamista, vaikka näenkin vain pimeyden. Nämä mestarilliset esseet ovat epäilemättä sen ilmeiseksi tulleen rakkauden ydin.
Näytelmäkirjailija ja kirjailija Mistry on vuoden 2014 DSC-palkinnon voittaja
